Opettaja ja kirjailija Arno Kotro muistelee omia äidinkielenopettajiaan, joiden huumori kesti myös pienen härnäämisen.
Parhaat koulumuistoni liittyvät äidinkielen tunteihin. Äikänmaikat olivat persoonallisia ja kannustavia, ja heidän huumorinsa kesti myös pienen härnäämisen.
Opiskelin kouluvuosina itsekseni kieliknoppeja ja muistan kasiluokalla grillanneeni opettajaa siitä, mikä lauseenjäsen mahtaa virkkeessä ”odotin häntä tunnin” olla se ”tunnin”. Oikea vastaus on tietysti objektin sijainen määrän adverbiaali.
Ressun lukion iäkäs äikänopettaja taas sai sätkyn, kun joutui 1980-luvun lopulla lukemaan rienaavan analyysini Vänrikki Stoolin tarinoista, jotka näkemykseni mukaan olivat pelkkää sotahullua nationalismia.
Mutta sitten tuli 5. helmikuuta 2004. Runebergin syntymästä oli kulunut 200 vuotta ja osana päivän ohjelmaa olin Akateemisessa kirjakaupassa lukemassa Vänrikki Stoolin tarinoita vuorollani ääneen. Tilaisuuden jälkeen jostain pylvään takaa ilmaantui samainen Ressun äikänope, jonka ääni oli jo iän haurastama: ”Että minä sain tämänkin päivän nähdä.”
Se päivä tosiaan nähtiin. Ja näinpä myös ne päivät, kun lukeminen ja kirjoittaminen valloitti yhä suuremman osan elämästäni. Opettajilla on valtava merkitys siinä, mistä nuorena kiinnostuu – ja se kiinnostus kantaa usein loppuelämän.
Kotro on tekijänä lukion filosofian Idea-sarjassamme.