Näytelmän ja romaanin eroista

Heini Junkkaala  12.2.2019

Otava julkaisi tammikuussa 2019 esikoisromaanini Kymmenen tikkua laudalla. Romaani perustuu samannimiseen lastennäytelmääni, joka kantaesitettiin vuonna 2008. Kymmenen tikkua laudalla kertoo 10-vuotiaasta Annasta, joka viettää perheensä kanssa lomaa mummolassa. Loma kääntyy vinoon, kun isä linnoittautuu verstaaseen, äiti itkee sadepisaroita, isoveli Tuukka ei suostu leikkimään ja lempeä mummokin puhuu höperöitä eikä ymmärrä sitä, minkä Anna ymmärtää: jos isä ei tule ulos verstaasta, perhe hajoaa. Käänne tapahtuu, kun Anna huomaa, että tikuissa, jotka hän on vuollut Olli-papan pöllistä, on taikaa. Anna päättää taikoa perheen onnelliseksi taas.

Näytelmän romanisoiminen proosateokseksi konkretisoi minulle draaman ja proosan eroja. Syntyi idea ehdottaa äidinkielenopetukseen näiden kahden teoksen – Kymmenen tikkua laudalla – näytelmän ja -romaanin – rinnakkaista lukemisesta. Kun samasta tarinasta on sekä draama- että proosateos on kirjallisuudenlajien erojen tutkiminen havainnollista.

Näytelmä ei ole vain esityksen esiaste

Meillä Suomessa näytelmän lukeminen on vähäistä. Näytelmien myyntiluvut, muutamaa klassikkoa lukuunottamatta, ovat pieniä eikä nykynäytelmästä itsellisenä taidemuotona juurikaan alan ulkopuolella keskustella. Tämä kertoo näytelmän hauraasta kirjallisuusstatuksesta. Vaikka draama on kirjallisuuden laji – siinä missä kertomakirjallisuus ja runouskin – välillä tuntuu unohtuvan, että näytelmä on itsellinen taideteos, ei vain esitystä varten luotu käsikirjoitus tai esityksen esiaste.

Vaikka näytelmä on itsenäinen teos, se useimmiten kirjoitetaan esitettäväksi. Tämän vuoksi näytelmä on aukkoinen, se jättää paljon tilaa (näyttämö)tulkinnalle. Näytelmän lukeminen on vaativaa, koska lukijan pitää täyttää nämä aukot. Aukkoja ovat mm. tapahtumapaikat, joista yleensä kerrotaan vain viitteellisesti näyttämöohjeissa eli parenteeseissa, henkilöiden ulkonäkö, olemus, ilmeet ja eleet sekä henkilöiden sisäinen maailma, ajatukset.

Näytelmässä mennään vain harvoin henkilöiden pään sisään, fokalisointia ei juuri käytetä. Tulkinnat henkilöiden sisäisestä maailmasta, tunteista ja toiveista, tehdään näytelmässä dialogin (tai monologin) ja henkilöiden toiminnan perusteella. Näytelmässä ei kerrota, että henkilö on vihainen eikä siinä kuvailla vihasta henkilöä vaan näytetään henkilö vihaisena. Silloinkin, kun henkilö kertoo ajatuksistaan, kyse on repliikistä, ei henkilön pään sisään menemisestä.

Juoni on se, miten tarina teoksessa juonitaan

Näytelmän kirjoittaminen perustuu dialogin alla olevan draamallisen tilanteen kirjoittamiseen. Draamallinen tilanne on se fyysinen ja henkinen tilanne, jota vasten henkilöiden toiminta ja puhe tulevat kohtauksessa ymmärrettäviksi. Draamallisen tilanteen keskeisin käsite on alateksti. Alateksti on henkilön tunne tai tahdonsuunta, jota meille ei lukijoina suoraan kerrota, mutta minkä voimme dialogin ja toiminnan perusteella päätellä. Mikäli tunne ilmaistaan repliikissä suoraan: “Olen vihainen sinulle”, se synnyttää uuden alatekstin, jonka sisältö on jotakin muuta kuin se, että olen vihainen sinulle.

Kerronnalliset aukot – eli kaikki se, mikä meidän pitää päätellä tai tulkita – luovat jännitettä. Tätä keinoa käytetään tietenkin myös proosassa. Draamaa ja proosaa yhdistääkin se, että molemmissa keskeinen odotusta (suspense) luova tekijä on tarinan suhde juoneen. Juoni on se, miten tarina teoksessa kerrotaan eli juonitaan.

Draamalle aukkoisuus ei ole vain keino, se on lajiolemuksellinen asia. Draaman kirjoittaminen on poissaolon kirjoittamista. Kirjoittaessani proosaa kerron lukijalle sen minkä maailmasta, miljööstä ja ihmisistä tiedän, toki dramaturgian ehdoilla. Kirjoittaessani näytelmää taas jätän kertomatta suurimman osan siitä, mitä tiedän. Näytelmä onkin niukkuuden taidetta, osin siksi, että näytelmä kirjoitetaan vastaanotettavaksi yhdellä kerralla. Näytelmältä oletetaan tiukempaa koheesiota kuin proosalta. Aristoteles vie tämän koheesion vaatimuksen puritaaniseksi vaatiessaan, että näytelmässä ei saa olla mitään turhaa. Kaikkien osien on oltava sellaisia, että jos jonkun niistä poistaa, teos tuhoutuu.

 

Mikäli Kymmenen tikkua laudalla -näytelmää ja -romaania haluaa käyttää proosan ja draaman erojen tutkimiseen, teoksilta voisi kysyä mm. seuraavia kysymyksiä:

  • Miten miljöön kuvaus eroaa romaanissa ja näytelmässä?
  • Millaisia eroja on henkilöiden kuvauksissa?
  • Miten henkilöiden tunteita kuvataan romaanissa? Entä näytelmässä?
  • Mistä tiedämme, mitä henkilöt haluavat eli miten tahto kerrotaan romaanissa? Entä näytelmässä?
  • Onko päähenkilö Anna molemmissa teoksissa myös näkökulmahenkilö? Miten näkökulma käy ilmi teoksissa?
  • Mitä eroja on näytelmän ja romaanin tarinoissa? Mistä arvelet, että nämä eroavaisuudet johtuvat?
  • Miksi arvelet, että Herra parenteesi on jätetty pois romaanista?
  • Mitä tarkoittaa se, että näytelmä on aukkoisempi kuin romaani?
  • Kumpi teos sinusta jättää suuremman tulkinnanvaran?
  • Kumpaa teosta oli helpompi lukea? Mistä tämä voisi johtua?

 

  • Heini Junkkaala

    Heini Junkkaala on helsinkiläinen näytelmäkirjailija, ohjaaja ja dramaturgi ja Kansallisteatterin kotikirjailija. Häneltä on julkaistu kahdeksan näytelmää. Lastenromaani Kymmenen tikkua laudalla on hänen esikoiskirjansa.